Elämä aivotulehduksen jälkeen ❄︎ no.8 – Hanna Nykopp

In this video

Heei. Tää video on astetta diipimpi. Reagoin mun aivotulehdus storytimeen joka löytyy siis vieläkin kanavalta hannajennavlog. Lisäksi kerron miten oon sen videon jälkeen selvinnyt ja asenteen muutoksen.

Toivottavasti tykkäät ♥︎

Sinua saattaisi kiinnostaa myös

Kommentit (1)

  1. Ai herranjumala se oli pelottavaa!!! Elämäni kamalinta aikaa.. En unohda sitä koskaan! En kyllä anna itselleni ikinä anteeksi sitä etten aikaisemmin tajunnut että jotain on pahasti vialla. 😔

  2. Voi Hanna sinua, tekis niin mieli rutistaa ja sanoa, et kuule tää on vaan elämää. Itsellä on vastaava kokemus, en tiedä kiinnostaako se sinua. Olin reilusti vanhempi kuin sinä kun sairastuin. Vuosi oli 2011, maaliskuu. Olin juuri aloittanut syksyllä lääketieteenopinnot turussa. Ikää minulla oli jo silloin 25v, eli reilusti enemmän kuin sinulla. Olin osa-aika töissä opintojen ohessa, elin elämääni. Minulle lääkis oli unelma, syksyllä olin aloittanut opinnot.

    No tuli sitten tuo yksi tiistai ilta. Olo meni terveestä ihan kamalaksi muutamassa tunnissa. Oikeastaan kunnon romahdus tuli alle 30 minuutissa. Soitin 112, kun tajusin, ettei kaikki ole nyt hyvin. Luojan kiitos lanssi tuli, vaikka en osannut sanoa häkeen, muuta kuin sen, että olo on todella outo, minua ehkä pyörryttää ja tuntuu, etten oikein ole "hereillä", olo oli tosi irtonainen. Olin kuitenkin tosi rauhallinen ja jotenkin ymmärsin, että ehkä en saa riittävästi happea, tuonkin tajusin sanoa. Apu tuli suht nopsaan, alle 20 minuutissa. Ensinvaste tutki ja huomattiin, että minulla on syke yli 190, itse en tuota tuntenut. Verenpaine oli todella matala, kotona sitä ei saatu edes mitattua kun laite heitti vaan erroria. Veivät sitten lanssiin jossa ottivat ekg:n ja mitattiin paineet, jotka oli super alhaalla. Hetken ensivaste arpoi vievätkö minut suoraan TYKS:n vai terveyskeskuksen päivystykseen, soittivat TYKS:n päivystävälle lääkärille joka käski tuomaa sinne. Luulivat ensin, että minulla on pumpussa joku ongelma.

    No tyks:ssa olin ollut alle 10 min, oikeastaan minua kirjattiin sisälle kun kunto sitten romahti. Tuntui, että en saa henkeä, se oli totta, tunsin kuinka keuhkoihin alkaa kertymään nestettä, paine keuhkoissa kasvoi. Tunsin kuinka keuhkot painaa ja hengitys alkoi korisemaan. Sitten tulikin jo kiire, se sisäänkirjaus jäi kesken ja paikalle alkoi kertymään hoitajia, lääkäreitä ja muuta henkilöstöä. Muistan vieläkin todella hyvin sen, etten jaksanut pitää silmiä auki, muistan hyvin kuinka ajattelin ,että en enää jaksa hengittää. Muistan kuinka joku ääni sanoo nimeäni useita kertoja, sitten hän painaa rystysillä rintalastaa, tarkisti olenko tajuissa. Sain vaivoin silmiä auki, edessä oli keski-ikäinen mies lääkäri joka sanoi, että siirtävät minut teholle, minä en saa tehdä mitään, pelätä ei tarvitse mutta kohta mennään kovaa. JA jep, se oli totta. Jossain vaiheessa ilmeisesti tuo lääkäri auttoi minua hengittämään sellaisella happipalkeella kun en enää saanut hengitettyä, en vaan jaksanut. Teholla sitten letkuja ja piuhoja tungettiin joka paikkaan. Valtimokanyylinlaiton muistan, sekä sen miten olo helpottui kuin sain cpap-maskin, eli paineilmamaskin. Silloin pystyin jopa avaamaan silmät, muistan kuinka keuhkoihin tungettiin kylkiluiden välistä dreenit ja neste valui ulos. SE oli todella ihana tunne. Muistan kuinka kuulin, jonkun kysyvän onko omaisia tavoitettu, sitten lääkäri sanoi, että soittaa isälleni kun on saanut minut vakautettua. Ja myöhemmin yöllä porukat tuli paikalle, senkin muistan, ihmettelin sitä kun he asuvat noin 250km päässä. Sitten minut nukutettiin ja laitettiin hengityskoneeseen. Heräsin siitä toukokuussa, olin ollut nukutettuna 5vkoa. SE on aika pitkä aika. Kesä meni siihen, että toivuin, syksyllä pääsin jatkamaan elämääni suht normisti.

    Niin ja syyllinen sairastumiselle oli pneumokokkisepsis, eli keuhkokuume ja verenmyrkytys, se on oikeasti aika hurjaa miten hyväkuntoinen nuori voi mennä oikeasti parissa tunnissa terveestä-teholle kuntoon. Edelleen tämä on mielessä, en ajattele sitä kuin joskus, mutta aina kun ajattelen tulee mieleen vain se miten hyvää ja tehokasta hoitoa suomessa saa. Tiedän, että jos en olis soittanut apua olisin kuollut, tämän minulle kertoi myös tehon lääkäri joka kyseli jossain vaiheessa, että muistatko miksi soitit apua, kyseli miten hyvin muistan tapahtuneet, hän oli yllättynyt siitä, että muistin kaikki illan ja yön tapahtumat siihen asti kunnes nukuttivat minut. Tuntui kuin olisin katsellut itseäni jonkun toisen silmin, itseni ulkopuolelta. Mutta hei, tästä selvittiin, ainoastaan keuhkot kärsi, väsyn herkästi mutta se on pientä. Pahinta oli ekat kuukaudet kun kaikki piti opetella uudestaan, pelkästään sorminen liikuttaminen oli tuskaa, istuminen saati kävely oli ihan mahdotonta, mutta ihmisen kroppa on vaan niin super upea, että kaikki toipuu kun treenaa.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *